Aurinkoa aurinkoa aurinkoa

Nyt on kuljettu pitkä matka viime vuoden heinäkuusta tähän kesäkuun puoleen väliin.
Rukouksiin vastattiin ja ihme toteutui lopulta. Painajaismaisen syksyn jälkeen alkoi elämän halu jostain orastaa ja vointi parantua. Kotiin pääsy sairaalasta, koulun aloittaminen pikkuhiljaa ja uuden elämän aloittelu.
Oma pelko siitä että koska romahdus tai alamäki alkaa ja ihmetys siitä miten paljon voimia löytyykään tyttären sisältä käsitellä pettymyksiä ja vastoinkäymisiä, ystävien menettämisiä ja sitä ettei kyky muistaa tai käsitellä asioita ole enää yhtä terävä mitä aikaisemmin.
Ja sitten uusia ystäviä, muistin palautumista, uusia kokemuksia ja onnistumisia.
Elämä on ihanaa. Nautin jokaisesta hetkestä, tuulesta kasvoilla, tuoksuista, meren kohinasta ja auringon lämmöstä. Siitä että voin mennä pyörällä töihin ja että kivi rinnassa on kadonnut. Voin hengittää ja hymyillä.
Kiitos.

Takaisin sairaalaan

Nyt on niin paha olla.  Suru ja ikävä on valtava. Teinkö oikein kun kutsuin ambulanssin?
Toisaalta kotona tilanne vain meni huonompaan suuntaan koko ajan. Pelkään nyt vaan että menetän Meerin ja hän ei anna tätä minulle anteeksi. Ja että sairaalassa tilanne menee vielä hullummaksi hommaksi.

Kun päätös on tehty

Tyttärellä on pohjaton nälkä. Ruokaa ruokaa.

Tyttärellä on pohjaton raivo. Älä koske, älä puhu, häivy täältä.

Tyttären mieli on taas selkeä ja päätös on tehty. En tarvitse enää uutta laukkua. Pankkikorttia ei tarvitse tilata uudestaan. En ole täällä enää kun koulut alkavat.

Itselläni on mieletön suru ja tuska. Tätäkö se äitinä olo olikin?

Äiti tapa mut

Nyt ollaan taas niin syvällä. Paha olo vaan pahenee ja pahenee. Makuuhuoneesta kuuluu huuto "Mee pois" tai "Tapa mut pois täältä" tai "Älä koske muhun" Itkua ja huutoa ja tuskaa.
Mitä ihmettä tässä tilanteessa voi tehdä? Olen nyt neljä kertaa tämän tilanteen käynyt läpi ja joka kerta ollut yhtä avuton.
Neljä kertaa on päädytty sairaalaan, onko tälläkin kertaa sama juttu?
Oma tuska on suunnaton ja sanaton. Sattuu mahaan ja pää halkeaa.
Miten voin auttaa rakkaintani? Eikö tämä ikinä lopu???

Väsynyt valehteluun ja pelkoon

Olen niin väsynyt valehtelemiseen. Pikkujuttuja jotka tulevat ilmi yllättäen. Mitä on syöty, missä oltu ja kenen kanssa.
Olen niin väsynyt pelkoon kun tytär lähtee kavereiden kanssa juhlimaan. Tuleeko kotiin, mitä kadonnut ja iskeekö masennus heti vai hetken päästä.
Miten saisi nuoren ymmärtämään että tämän sairauden kanssa ei alkoholi sovi sitten yhtään yhteen?
Kesäloman eka viikko takana ja jo nyt pelko että palaanko töihin yhtä väsyneenä ja miten jaksan tulevan talven, jos taas edessä on sama painajainen. Haluaisin vaan ihan tavallisen arjen takaisin.

Toivoa täynnä

Tämän vuoden juhannus on ohi.

Muistan miten vuosi sitten juhannusaamuna olin pitkästä pitkästä aikaa niin onnellinen. Tuntui, että elämä lähtee tästä eteenpäin, tyttärelläni mukavia juhannussuunnitelmia joista innoissaan ja pojalla omat juttunsa.

Onneksi silloin ei tiennyt minkälainen vuosi oli sitten edessä.

Pakkohoitoa, itsemurhayrityksiä, murhetta ja surua ja epätoivoa.

Myös tällä hetkellä elämä hymyilee. Tytär sai juhannusseuraa ja lähti festareille ja meille vanhemmille tuli ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa "vapaa viikonloppu". Pelko viikonlopusta oli iso, mutta lopulta kaikki meni hienosti. Itse en vain osannut täysin nauttia ja ottaa rennosti. Jotenkin tämän sairauden aikana on toiveikkuus jonkin verran hävinnyt. Elämä ei kulje niin kuin joskus ajatteli. 

Tytär on nyt ollut kotihoidossa maaliskuun alusta lähtien. Ollaan menty ylös ja jyrkästi alas, mutta sairaalakuntoon ei jouduttu eikä uusia itsemurhayrityksiä tai muita itsetuhoisia tekoja ei ollut (tai ainakaan en niistä ole tietoinen). 

Kulunut puolitoista vuotta on opettanut nöyryyttä ja tuonut paljon surua elämään. Katkeruutta ja siitä poisopettelua, harjoittelua mindfulnessiin, jotta edes hetken pääsisi eroon tuskasta. Miksi meille, miksi toisilla näyttää elämä menevän niin sujuvasti. Miksi oma tytär on onneton ja kykenemätön nauttimaan elämästä? Miten meidän käy? Missä ollaan ensi viikolla, ensi syksynä, vuoden kuluttua? Käynkö sairaalassa, hautausmaalla vai olenko alkanut taas elää myös omaa elämääni?

Tänään yritän nauttia kesästä ja lapsistani, jotka ovat elossa ja juuri tänään hyvässä kunnossa.

Uusi alku?

Huhtikuu 2015.
Ei minkäänlaista muistikuvaa minkälainen oli pääsiäinen vuosi sitten. Tytär oli vielä silloin nuoriso-osastolla ja kiireellä yritettiin saada kuntoon ennen täysi-ikäisyyttä.
Silloin anorektinen ja syömättömyys oli ehkä se suurin ongelma, masennus oli hiljempaa.
Nyt tytär on kotona, pääsi noin kuukausi sitten sairaalasta. Sähköhoito jatkuu etänä ja vihdoin terapeutti löytynyt. Vähän valoa tunnelissa, vaikka ohuella jäällä mennään. Kun katsoo valokuvia nyt ja vuosi sitten, näet kaksi erikokoista ja näköistä nuorta naista. Tämän päivän kuvassa näkyy isokokoinen ja viillelty nuori nainen, vuosi sitten tuska oli vielä piilossa.


Oma elämä on myös muuttunut. Eri työ, eri asenne, isompi suru rinnassa.