Masennus vs syömishäiriö

Syömishäiriö on tavallaan unohtunut masennuksen juhliessa ja riehuessa ympäriinsä. Aikaisempi anorektikko on nyt ylipainoinen ja inhoaa itseään. Itse on helppo ymmärtää että entinen hoikka ja urheilullinen nuori vihaa nykyistä vartaloaan ja itseään. Voimia ja kykyä palata entiseen kroppaan ei juuri nyt löydy. Ja toisaalta aikaisempi laihduttaminen ja itseinho omaa vartaloa kohtaan oli silloinkin olemassa vaikka painoa oli 30 kiloa enemmän. Voin kun saisin lapseni sairauden itselleni ja hänet terveeksi!!! Nuorella on koko ihana elämä edessä ja minä olen jo paljon pidemmällä elämän taipaleella mitä hän.

Jos mikään ei auta

Masennus on kamala sairaus. Se syö sinut ja imaisee syövereihisi. Ainakin kun seuraa sitä näin vierestä. Hyvän kauden jälkeen sairaus taas voimistuu ja usko lopulliseen parantumiseen häviää. Masentunut ei lopulta edes halua parantua vaan vain pois tästä kaikesta.
Kun yksi perheenjäsenistä sairastuu, sairastuu omalla tavallaan koko perhe. Tai ainakin se vaikuttaa koko perheen elämään totaalisesti. Ei suunnitelmia lomamatkoista tai muista tulevaisuuden tapahtumista. Valtava huoli ja pelko toisen puolesta.
Olen usein miettinyt, että olisi helpompaa taistella fyysistä sairautta, esim syöpää vastaan. Nyt ystäväpiirissä yksi etäisempi ystäväni menehtyi syöpään alle kahden kuukauden kuluttua diagnoosista. Enkä enää toivo syöpää tyttärelleni masennuksen sijaan. Tässä sairaudessa on kuitenkin toivo ja mahdollisuus siihen, että potilas parantuu.
Niinhän se menee, että terveys on niin tärkeä juttu. Se määrittää elämälle raamit. Olen ainakin viimeiset kymmenen vuotta aina rukoillut ja toivonut läheisille terveyttä edes ymmärtämättä mitä helvettiä elämä oikein voi olla kun sairastuu. En voi tyttärelleni sanoa että fight back kuten Pekka. Masennus ei toimi niin. Vaikka kuinka haluaisin, en saa. Minä voin toki taistella vastaan ja sen toki teen täysillä. Vaikka väsyttää ja itkettää ja tuntuu, ettei mikään auta.

Voiko itselleen antaa anteeksi

En tiedä mikä on isoin pelkoni. Se, ettei Meeri parane vai että en pysty pitämään häntä hengissä. Molemmat vaihtoehdot ovat kamalia. Jos toinen ei halua edes hoitoa, ainoa vaihtoehto on olla valppaana ja kun itsemurhayritys tapahtuu taas, pääsee / joutuu Meeri takaisin sairaalaan ja saa apua. Entä jos en olekaan paikalla? Miten ikinä selviä surusta ja tästä tuskasta etten ole pystynyt auttamaan lastani vaikka näen miten paha olla hänellä on. Tai mitä jos hän ei tästä parane ja on lopun elämänsä masentunut ja psyykkisesti sairas. Haluanko lapselleni sellaisen elämän. Pää hajoaa ja kyyneleet valuvat silmistä. Miten tästä voi selvitä hengissä??

Mitä tehdä kun ei tiedä mitä tehdä

Olen niin onneton ja tunnen itseni niin avuttomaksi. Mitä tehdä kun toinen ei halua apua eikä parantua? Kun ainoa toive on kuolla pois. Kotiin paluu pari viikkoa sitten sujui aluksi ihan hienosti mutta aika pikaiseen mieliala alkoi valua huonompaan suuntaan.
Nyt juuri tuntuu niin avuttomalta. Jos ei halua apua eikä edes parantua, mitä voin tehdä???
Välillä tunne että kiskon rotkon reunalta rakastani joka haluaa vain syöksyä kuolemaan. Nyt voin vain vartioida ja yritän keksiä keinoja millä saisin mielialan käännettyä positiiviseen suuntaan. Joskus se on onnistunut, nyt tuntuu ettei mikään auta.
Rukoilen iltarukouksen, mutta kuuleeko sitä kukaan?