Masennus on kamala sairaus. Se syö sinut ja imaisee syövereihisi. Ainakin kun seuraa sitä näin vierestä. Hyvän kauden jälkeen sairaus taas voimistuu ja usko lopulliseen parantumiseen häviää. Masentunut ei lopulta edes halua parantua vaan vain pois tästä kaikesta.
Kun yksi perheenjäsenistä sairastuu, sairastuu omalla tavallaan koko perhe. Tai ainakin se vaikuttaa koko perheen elämään totaalisesti. Ei suunnitelmia lomamatkoista tai muista tulevaisuuden tapahtumista. Valtava huoli ja pelko toisen puolesta.
Olen usein miettinyt, että olisi helpompaa taistella fyysistä sairautta, esim syöpää vastaan. Nyt ystäväpiirissä yksi etäisempi ystäväni menehtyi syöpään alle kahden kuukauden kuluttua diagnoosista. Enkä enää toivo syöpää tyttärelleni masennuksen sijaan. Tässä sairaudessa on kuitenkin toivo ja mahdollisuus siihen, että potilas parantuu.
Niinhän se menee, että terveys on niin tärkeä juttu. Se määrittää elämälle raamit. Olen ainakin viimeiset kymmenen vuotta aina rukoillut ja toivonut läheisille terveyttä edes ymmärtämättä mitä helvettiä elämä oikein voi olla kun sairastuu. En voi tyttärelleni sanoa että fight back kuten Pekka. Masennus ei toimi niin. Vaikka kuinka haluaisin, en saa. Minä voin toki taistella vastaan ja sen toki teen täysillä. Vaikka väsyttää ja itkettää ja tuntuu, ettei mikään auta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti