Masennus vs syömishäiriö

Syömishäiriö on tavallaan unohtunut masennuksen juhliessa ja riehuessa ympäriinsä. Aikaisempi anorektikko on nyt ylipainoinen ja inhoaa itseään. Itse on helppo ymmärtää että entinen hoikka ja urheilullinen nuori vihaa nykyistä vartaloaan ja itseään. Voimia ja kykyä palata entiseen kroppaan ei juuri nyt löydy. Ja toisaalta aikaisempi laihduttaminen ja itseinho omaa vartaloa kohtaan oli silloinkin olemassa vaikka painoa oli 30 kiloa enemmän. Voin kun saisin lapseni sairauden itselleni ja hänet terveeksi!!! Nuorella on koko ihana elämä edessä ja minä olen jo paljon pidemmällä elämän taipaleella mitä hän.

Jos mikään ei auta

Masennus on kamala sairaus. Se syö sinut ja imaisee syövereihisi. Ainakin kun seuraa sitä näin vierestä. Hyvän kauden jälkeen sairaus taas voimistuu ja usko lopulliseen parantumiseen häviää. Masentunut ei lopulta edes halua parantua vaan vain pois tästä kaikesta.
Kun yksi perheenjäsenistä sairastuu, sairastuu omalla tavallaan koko perhe. Tai ainakin se vaikuttaa koko perheen elämään totaalisesti. Ei suunnitelmia lomamatkoista tai muista tulevaisuuden tapahtumista. Valtava huoli ja pelko toisen puolesta.
Olen usein miettinyt, että olisi helpompaa taistella fyysistä sairautta, esim syöpää vastaan. Nyt ystäväpiirissä yksi etäisempi ystäväni menehtyi syöpään alle kahden kuukauden kuluttua diagnoosista. Enkä enää toivo syöpää tyttärelleni masennuksen sijaan. Tässä sairaudessa on kuitenkin toivo ja mahdollisuus siihen, että potilas parantuu.
Niinhän se menee, että terveys on niin tärkeä juttu. Se määrittää elämälle raamit. Olen ainakin viimeiset kymmenen vuotta aina rukoillut ja toivonut läheisille terveyttä edes ymmärtämättä mitä helvettiä elämä oikein voi olla kun sairastuu. En voi tyttärelleni sanoa että fight back kuten Pekka. Masennus ei toimi niin. Vaikka kuinka haluaisin, en saa. Minä voin toki taistella vastaan ja sen toki teen täysillä. Vaikka väsyttää ja itkettää ja tuntuu, ettei mikään auta.

Voiko itselleen antaa anteeksi

En tiedä mikä on isoin pelkoni. Se, ettei Meeri parane vai että en pysty pitämään häntä hengissä. Molemmat vaihtoehdot ovat kamalia. Jos toinen ei halua edes hoitoa, ainoa vaihtoehto on olla valppaana ja kun itsemurhayritys tapahtuu taas, pääsee / joutuu Meeri takaisin sairaalaan ja saa apua. Entä jos en olekaan paikalla? Miten ikinä selviä surusta ja tästä tuskasta etten ole pystynyt auttamaan lastani vaikka näen miten paha olla hänellä on. Tai mitä jos hän ei tästä parane ja on lopun elämänsä masentunut ja psyykkisesti sairas. Haluanko lapselleni sellaisen elämän. Pää hajoaa ja kyyneleet valuvat silmistä. Miten tästä voi selvitä hengissä??

Mitä tehdä kun ei tiedä mitä tehdä

Olen niin onneton ja tunnen itseni niin avuttomaksi. Mitä tehdä kun toinen ei halua apua eikä parantua? Kun ainoa toive on kuolla pois. Kotiin paluu pari viikkoa sitten sujui aluksi ihan hienosti mutta aika pikaiseen mieliala alkoi valua huonompaan suuntaan.
Nyt juuri tuntuu niin avuttomalta. Jos ei halua apua eikä edes parantua, mitä voin tehdä???
Välillä tunne että kiskon rotkon reunalta rakastani joka haluaa vain syöksyä kuolemaan. Nyt voin vain vartioida ja yritän keksiä keinoja millä saisin mielialan käännettyä positiiviseen suuntaan. Joskus se on onnistunut, nyt tuntuu ettei mikään auta.
Rukoilen iltarukouksen, mutta kuuleeko sitä kukaan?

Hymy

Tänään oli sairaalassa hoitoneuvottelu, joka meni ehkä jotenkin paremmin kuin aikaisemmin.
Lääkäri on tosi hyvä, ensimmäinen lääkäri joka on vakuuttava ja jonka kanssa keskustellessa tuntuu että homma on hanskassa - vaikka vointi nyt ei ole parantunutkaan sairaalassaolon aikana paria viime päivää lukuunottamatta.

Tilanne on nyt jollain lailla rauhoittunut, sairaalahoito jatkuu ja vointi toivottavasti kohenee. Elokuussa koulun alkaessa olin tosin huolestunut Meerin voinnista ja sen kehittymisestä. Päivä päivältä vointi huononi ja olin todella epätoivoinen ja kauhuissani. Tuntui ettei apua saa ja kukaan ei kuuntele. Nyt kun mietin Meerin viime viikkojen tilannetta (viiltelyä, itseä kohti kohdistuvaa vihaa, itsetuhoisuutta, ainoastaan halua kuolla ja päättää oma elämä) alkusyksyyn, mietin miten hyvin asiat silloin vielä olivat. Mutta tuskimpa silloin tilannetta yhtään olisi auttanut se, että olisin tiennyt miten paljon huonommin asiat vielä voisivat olla. Ja todennäköisesti tästäkin on matkaa vielä syvemmälle, onneksi en siitä tiedä vielä mitään.

Kun kävelin takaisin autolle, aloin ajatella miten olen itse muuttunut kuluneen vuoden aikana. Alun shokkivaiheen jälkeen sitä on vain mennyt eteenpäin, ja pikkuhiljaa oma positiviisuus ja kyky nähdä asioista eri puolia on hävinnyt. Nauraminen on jäänyt. Ja hymy on kadonnut kasvoilta. Näytän varmaan kymmenen vuotta vanhemmalta mitä vuosi sitten syksyllä (ja enpä voisi asiasta vähempää välittää).

Masennus on sairaus joka vie helposti läheisetkin mukaan, jostain luin, että jopa 38% läheisistä sairastuu myös. Sanotaan että pidä huoli omasta itsestäsi, huolehdi fyysisestä kunnostasi ja ota omaa aikaa. Omaistapaamisessa oltiin sitä mieltä ettei sairaalassa kannata käydä joka päivä katsomassa. En ole ollut kovin hyvä huolehtimaan itsestäni, enkä missään nimessä halua ottaa omaa aikaa ja sen takia jättää sairaalakäyntiä väliin. En myöskään halua yhtään lisää stressiä siitä että minun pitäisi jaksaa tehdä jotain itseni kanssa.

Mutta ikävä on vanhaa minua ja sitä hymyä.

Mistä ja milloin kaikki alkoi??

Mistä tietää milloin asiat alkavat mennä väärään suuntaan?

Oliko päiväkodissa kiusaaminen alkusysäys? Vai oliko se edes kiusaamista? Entä kilpaurheilu, mikä vaikutus sillä oli masennuksen ja syömishäiriön puhkeamiseen? Entä huono isäsuhde? Tai äidin työmatkustaminen? Mistä tämä kaikki alkoi??

 Meeri on nyt 18-vuotias lukiolainen. Tai periaatteessa on, käytännössä lukio loppui viime talveen. Mutta vielä siitä ei ole luovuttu, vaikkei koulunkäynti ole onnistunutkaan. Ehkä sitten joskus kun vointi on parempi.

Tunnollinen isosisko, joka yläasteen kasiluokan kevääseen asti hoiti kaikki asiansa itsenäisesti ja esimerkillisesti. Oli SM-tason kilpaurheilu, koulunkäynti ja ystävät (silloin kun niitä ehti tapaamaan). Pienestä pitäen hiljainen ja arka ja tunnollinen tyttö. Suvun tähti ja esimerkki kaikkien muiden serkkujen joukossa. Kyllä Meeri hoitaa ja kyllä Meeriin voi luottaa. Kaunis ja hoikka, mallin mitoissa.

Sitten kasin keväällä alkoi kapinointi - kilpaurheilu jäi ja koulunkäynti ei kiinnostanut. Ennen niin siisti oma huone oli yhtä kaaosta, ovet paukkuivat ja puhevälit huononivat entisestään. Isän kanssa tappelut olivat normipäivää. Ihan normaaleja murkkujuttuja, tai niin me vanhemmat ainakin luulimme.

Lukion alku meni hyvin, vaikka kaikki edellämainitut jutut jatkuivat. Tuli uusia kavereita ja uusi innostus urheiluun kuntosalilla käynnin myötä. Pikkuhiljaa kuntosalikäynnit lisääntyivät ja jossain vaiheessa elämä olikin vain salilla käyntiä, karkkilakkoa ja terveellistä ruokailua. Kiukkua ja vihamielistä käytöstä kotona ja erityisesti isän kanssa.

Tässä vaiheessa olisi varmasti pitänyt herätä. Mutta ei.

Hyviä ja iloisia kausiakin oli välillä, kivoja ulkomaanmatkoja ja juttuja kavereiden kanssa.

Kunnes sitten shokkina tieto vakavasta itsemurhayrityksestä ja siirto nuoriso-osastohoitojakso.

Tässä vaiheessa vasta me vanhemmat heräsimme ja olimme täysin ymmällämme. Miten ihmeessä meidän Meeri on tässä tilanteessa? Ensi diagnoosina vakava masennus

Miten ihmeessä äiti voi olla näin sokea? Olisinko voinut vaikuttaa jos olisin tiennyt huonosta voinnista ja masennuksen lisääntymisestä? Ainakin olisimme voineet hakea apua aikaisemmassa vaiheessa.

Syvällä ollaan - aika hengähtää

Tyttäreni on sairastunut erittäin syvään ja vakavaan masennukseen.
Alkusyksyllä tilanne päättyi jälleen kerran itsemurhayritykseen ja sairaalahoitoon.

Valtava helpotus ja mahdollisuus hengittää. Valtava suru ja tuska - miksi näin, mitä olisin voinut tehdä toisin, paraneeko hän ikinä. Päivät menevät sumussa ja surussa. Onneksi kuitenkin nyt ei tarvitse pelätä ja vartioida vaan vastuu on sairaalalla. Kotonaolo ei enää ollut vaihtoehto.

Halu uskoa että elämä voittaa ja joku päivä aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta ja voin hengittää syvään ja olla onnellinen. Toisaalta pelko ettei tämä ikinä muutu ja miksi tyttäreni tuska vaan lisääntyy ja vointi pahenee. Lääkitystä lisätään ja mitään ei tapahdu.

Miksi hän? Mitä tein väärin? Olisi edes joku toinen sairaus, jota vastaan voisi oikeasti taistella.