Muistan miten vuosi sitten juhannusaamuna olin pitkästä pitkästä aikaa niin onnellinen. Tuntui, että elämä lähtee tästä eteenpäin, tyttärelläni mukavia juhannussuunnitelmia joista innoissaan ja pojalla omat juttunsa.
Onneksi silloin ei tiennyt minkälainen vuosi oli sitten edessä.
Pakkohoitoa, itsemurhayrityksiä, murhetta ja surua ja epätoivoa.
Myös tällä hetkellä elämä hymyilee. Tytär sai juhannusseuraa ja lähti festareille ja meille vanhemmille tuli ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa "vapaa viikonloppu". Pelko viikonlopusta oli iso, mutta lopulta kaikki meni hienosti. Itse en vain osannut täysin nauttia ja ottaa rennosti. Jotenkin tämän sairauden aikana on toiveikkuus jonkin verran hävinnyt. Elämä ei kulje niin kuin joskus ajatteli.
Tytär on nyt ollut kotihoidossa maaliskuun alusta lähtien. Ollaan menty ylös ja jyrkästi alas, mutta sairaalakuntoon ei jouduttu eikä uusia itsemurhayrityksiä tai muita itsetuhoisia tekoja ei ollut (tai ainakaan en niistä ole tietoinen).
Kulunut puolitoista vuotta on opettanut nöyryyttä ja tuonut paljon surua elämään. Katkeruutta ja siitä poisopettelua, harjoittelua mindfulnessiin, jotta edes hetken pääsisi eroon tuskasta. Miksi meille, miksi toisilla näyttää elämä menevän niin sujuvasti. Miksi oma tytär on onneton ja kykenemätön nauttimaan elämästä? Miten meidän käy? Missä ollaan ensi viikolla, ensi syksynä, vuoden kuluttua? Käynkö sairaalassa, hautausmaalla vai olenko alkanut taas elää myös omaa elämääni?
Tänään yritän nauttia kesästä ja lapsistani, jotka ovat elossa ja juuri tänään hyvässä kunnossa.
