Tänään oli sairaalassa hoitoneuvottelu, joka meni ehkä jotenkin paremmin kuin aikaisemmin.
Lääkäri on tosi hyvä, ensimmäinen lääkäri joka on vakuuttava ja jonka kanssa keskustellessa tuntuu että homma on hanskassa - vaikka vointi nyt ei ole parantunutkaan sairaalassaolon aikana paria viime päivää lukuunottamatta.
Tilanne on nyt jollain lailla rauhoittunut, sairaalahoito jatkuu ja vointi toivottavasti kohenee. Elokuussa koulun alkaessa olin tosin huolestunut Meerin voinnista ja sen kehittymisestä. Päivä päivältä vointi huononi ja olin todella epätoivoinen ja kauhuissani. Tuntui ettei apua saa ja kukaan ei kuuntele. Nyt kun mietin Meerin viime viikkojen tilannetta (viiltelyä, itseä kohti kohdistuvaa vihaa, itsetuhoisuutta, ainoastaan halua kuolla ja päättää oma elämä) alkusyksyyn, mietin miten hyvin asiat silloin vielä olivat. Mutta tuskimpa silloin tilannetta yhtään olisi auttanut se, että olisin tiennyt miten paljon huonommin asiat vielä voisivat olla. Ja todennäköisesti tästäkin on matkaa vielä syvemmälle, onneksi en siitä tiedä vielä mitään.
Kun kävelin takaisin autolle, aloin ajatella miten olen itse muuttunut kuluneen vuoden aikana. Alun shokkivaiheen jälkeen sitä on vain mennyt eteenpäin, ja pikkuhiljaa oma positiviisuus ja kyky nähdä asioista eri puolia on hävinnyt. Nauraminen on jäänyt. Ja hymy on kadonnut kasvoilta. Näytän varmaan kymmenen vuotta vanhemmalta mitä vuosi sitten syksyllä (ja enpä voisi asiasta vähempää välittää).
Masennus on sairaus joka vie helposti läheisetkin mukaan, jostain luin, että jopa 38% läheisistä sairastuu myös. Sanotaan että pidä huoli omasta itsestäsi, huolehdi fyysisestä kunnostasi ja ota omaa aikaa. Omaistapaamisessa oltiin sitä mieltä ettei sairaalassa kannata käydä joka päivä katsomassa. En ole ollut kovin hyvä huolehtimaan itsestäni, enkä missään nimessä halua ottaa omaa aikaa ja sen takia jättää sairaalakäyntiä väliin. En myöskään halua yhtään lisää stressiä siitä että minun pitäisi jaksaa tehdä jotain itseni kanssa.
Mutta ikävä on vanhaa minua ja sitä hymyä.
